Edvard Munch – Elämän tanssi
Edvard Munchin taide on ollut minulle hankalasti lähestyttävää. Yhtäältä miehen maine perustuu yhteen ikoniseen teokseen vuosisadan vaihteen tienovilta, kun taas omat mielikuvani ja näköhavaintoni hänen taiteestaan eivät oikein sopineet yhteen Huudon symbolismin kanssa. Ristiriitaista siis.
Didrichsenin taidemuseo oli nähnyt ymmärtääkseni suuren vaivan saadakseen Munchin näyttelyn Helsinkiin. Näyttelyn turvajärjestelyjen kerrottiin olevan suomalaisittain poikkeukselliset, mutta varsin vähän aikaa tarkastuksesta läpi pääseminen vei, toivottavasti ajoi asiansa.
Didrichsenin taidemuseo ei ole koolla pilattu ja monien näyttelyjen osalta on tuntunutkin, että sen lippujen hinnoittelu ei ole aivan linjassa muiden pääkaupunkiseudun museoiden kanssa. Usein onkin vähemmän kiinnostavissa näyttelyissä tullut käytyä ilmaispäiväinä. Tällä kertaa menin sisään Lasipalatsin näyttelytilassa järjestetyn DIDRICHSEN pop! up! -näyttelyn kokoelmapelistä saamallani vapaalipulla.
Edvard Munch – Elämän tanssi
Itse näyttely antoi varsin kattavan kuvan Munchin elämäntyöstä, näin kuvittelisin. Yläkerrassa oli pääasiassa maalauksia ja alakerrassa keskityttiin Munchin vuosisadan vaihetessa tekemään grafiikkaan. Yläkerrassa Munchin taiteessa mentiin noin suunnilleen kronologisesti ja takaseinällä oli näyttelylle nimenkin antanut Elämän tanssi.
Näyttelyssä luotettiin teosten voimaan, eikä niitä taustoitettu oikeastaan mitenkään. Olisin kaivannut – niin kuin aina kaipaan – jonkinlaista esitystä siitä, miten Munch taiteilijana kehittyi. Näyttelyn ulkopuolella oli toki taulu, jossa kerrottiin Munchin elämästä. Se keskittyi kuitenkin pääasiassa perhetapahtumiin, matkoihin, talokauppoihin ja kuolemaan.
Edvard Munch – Elämän tanssi
Munchin grafiikka oli kokonaisuudessaan näyttelyn parasta antia. Siinä oli tunteenpaloa ja ilmaisuvoimaa. Mukana oli myös grafiikkavedos Huudostakin. Yläkerran maalauksista täytyy sanoa, että mitä uudempi teos, sen parempi. Tästä tietyllä tapaa tulikin avain siihen, miksi kuvani Munchista on ollut ristiriitainen. Huuto on vuosisadan vaihteen tienovilta kun taas omat mielikuvani Munchin taiteesta pääsääntöisesti pikemmin parikymmentä vuotta myöhäisemmältä ajalta, näin ainakin kuvittelen. Munchia olen siis nähnyt pääsääntöisesti keskieurooppalaisissa museoissa, kun pohjoismaiset museot ovat taas jääneet kiertämättä. Didrichsenin näyttely oli tästä näkökulmasta varsin avartava.
* * *
Edvard Munch – Elämän tanssi, Didrichsenin taidemuseo, Helsinki, 6.9.2014 – 2.2.2015
5.1.2015
Museaalinen päiväkirja 